Kuvassa isoäitini pitelee sylissään äitiäni ja seuraavassa äitini minua. Parissa muussa kuvassa poseeraan huolettomana pellavapäänä.
Mummini ja muidenkin sen ajan daamien elämää miettiessäni ajattelen, ettei meillä nykynaisilla pitäisi niin kauheasti olla valittamista. Vaikka stressi perheestä, työstä ja toimeentulosta on taatusti ihan samanlaista kuin ennenkin, on moni asia helpottunut naisen arjessa huomattavasti.
Nykyisin kysytään aina vain enemmän henkistä kanttia, kun pitäisi riittää kaikkeen ja osata kaikkea. Jaksaa, jaksaa. Itse hyppäsin pois liian lujaa rullaavista metron liukuportaista jo aikaa sitten, kun ymmärsin, että vastuu asioista on helposti jaettavissa eikä onni enää löytynyt kiiltävästä julkisivusta.
En koskaan ole ollut innokas nousemaan eturintamaan minkään asian puolesta, mutta naisten asioista olen useinkin avannut suuren suuni. Aina voisi valittaa, mutta aina voi myös kiittää! Minä kiitän sukuni naisia siitä, mikä tässä hetkessä olen. Kiitollinen olen myös siitä, että jatkan tätä sukua kahdella ihanalla tyttärellä.
Perhe on pahin, mutta myös paras, terkuin Suska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti